|
|
|
 |
|
|
 |
|
|
Kolumniarkisto 2004-02-09 Kylmä tasavalta Olli Rehnin ja Alpo Rusin jokin aika sitten ilmestynyt, Rusin Stasi-taistelua vaihe vaiheelta selostava kirja Kylmä tasavalta pysäyttää. Se herättää kysymyksiä tästä ajasta ja tästä maasta, jossa elämme. Kylmän tasavallan tekijät elivät syyttömäksi todistautumisen piinassa ja julkisuuden etukäteen langettamassa tuomiossa vuoden ja kaksi kuukautta. Se näkyy vähän liiankin paatoksellisena otteena ja välistä kaukaa haettuina salaliittoteorioina. Siitä huolimatta lopputulos on säikäyttävä. Onko suomalainen turvassa, jos maata turvaa suojelupoliisi, joka vuotaa esitutkintatietoja, levittää mediaan intressejään pönkittäviä tietoja ja viivyttää tutkimuksia niin, että niistä koituisi syytetylle lisähaittaa? Olisi helppo sanoa, että jätkät valehtelevat. Mutta Rehnin ja Rusin tarina on liian uskottava. Sen käsikirjoitus on kuin KGB:n kulta-aikojen Neuvostoliitosta, erona vain, että tapahtumapaikkana on 2000-luvun Suomi, EU:n mallioppilas. Herroja kunnioittava kansa ja amatöörimäisesti toimiva virkavalta on huolestuttava yhdistelmä, varsinkin jos media nielaisee sellaisenaan kaiken, mitä sille uskotellaan. Tiedotusvälineillä on tässä ajassa enemmän valtaa kuin kannettavaa vastuuta. Se korostuu Rusin kaltaisissa tapauksissa, joissa julkisten syytösten seurauksena syntyy helposti ikuinen epäillyn leima. Korvauksia on turha hakea, ainoa mahdollisuus on yrittää puolustautua. Mutta mitä se auttaa ja kuka uskoo, jos virkavalta ei kunnioita edes esitutkintalain alkeellisimpia pykäliä, vaan sanavalinnoillaan tekee selväksi, että vakooja mikä vakooja? Vahingoniloisia rätkättäjiä riitti. Erityisesti vasemman laidan lehdistö otti tapauksesta ilon irti. Se sama joukko, joka oli 1970-luvulla riemurinnoin viemässä Suomea sosialistivaltioiden syliin, ne piirit, jotka vuosivat tietoja myös oikeasti eivätkä vain Supon kuvitelmissa. Sijaiskärsijä vei nyt niiltä teoilta huomion. Rusi ja Rehn arvioivat Stasi-tapauksen poliitiseksi ajojahdiksi. Vaikka syytös on raju ja sitä on vaikea todistaa, niin mitä muutakaan voisi ajatella. Miksi tutkimukset venyivät kuukausitolkulla, vaikka jo maalaisjärjellä ja Olli Rehnin viikossa tekemillä selvityksillä saattoi helposti ymmärtää, että Supo kuulustelee väärää miestä? Alpo Rusista tuli suojelupoliisille arvovaltakysymys. Monissa eurooppalaisissa maissa Rusi-sekoilu olisi johtanut poliisitoimessa näyttäviin eroihin. Mutta ei meillä. Suomalaisilla on suomettumisen ajan luuranko tukevasti kaapissa. 1970-luvun kiistattomasti sovinnaisuuden ja sopivuuden rajat ylittäneestä poliittisesta kulttuurista on edelleenkin mahdotonta keskustella samatta kimppuunsa oikeaoppisten joukkoa. Mikä heitä arvostelussa hermostuttaa? Jos ajassa ja sen tavoissa ei ollut mitään vikaa ja omatunto on puhdas, miksi suuttua? Kun avointa keskustelua ja menneisyyden perunkirjoitusta ei sallita, jää myös tuleville vuosille käytettäväksi Stasi-kortteja, joilla voi mielivaltaisesti ampua alas vihollisia kulloiseenkin tarpeeseen. Kauanko näin voi vielä jatkua?
Petri P. Pentikäinen |
|
|
|
|
  |
|
