|
|
|
 |
|
|
 |
|
|
Kolumniarkisto 2005-09-22 Naisen elämäntyö? Onko todellakin niin, että vielä vuonna 2005 naisen elämäntehtävä on olla miehensä puoliso? Ilmeisesti. Äskettäin ainakin karisivat kaikki kuvitelmat siitä, että naisen asema olisi vuosikymmenien saatossa jotenkin kohentunut. Jopa korkeatasoisena itseään pitävä maakunnallinen ykköslehti otsikoi opetusneuvos Kaarina Virolaisen kuolinuutisen ”Keskustajohtajan pitkäaikainen puoliso”. Liki neljännesvuosisata sitten päättynyt avioliitto siis oli merkittävintä mitä voidaan kertoa ihmisestä, jolla koko ajan oli oma ura, joka oli merkittävä vaikuttaja Suomen kulttuurielämässä. Ihmisestä, joka oli Suomen Harrastajateatteriliiton perustaja ja pitkäaikainen puheenjohtaja. Ihmisestä, joka oli saanut opetusneuvoksen arvon. Tottahan tietysti on, että niin sanottu suuri yleisö tunsi edesmenneen nimenomaan Johannes Virolaisen pitkäaikaisena puolisona ja tietyn, aikoinaan koko valtakuntaa kohahduttaneen kolmiodraaman yhtenä osapuolena. En toki odottanutkaan, että kauan sitten päättynyt avioliitto kuolinuutisessa jätettäisiin mainitsematta, vaikka lukemattomien merkittävien miesten ensimmäiset vaimot onkin historian saatossa yleensä vaivattomasti pystytty unohtamaan. Silti tuntuu kohtuuttomalta, että vielä kuolinuutisessakin pitää erityisesti mainita, että silloinen aviomies aloitti seurustelun toisen naisen kanssa ”vielä naimisissa ollessaan”. Kaarina Virolaisella ei ollut lapsia. Hänen kuolinuutistaan lukiessa ei voinut välttyä ajattelemasta ”onneksi”. Miltä heistä olisi tuntunut lukea juttua, joka pahoitti täysin sivullisenkin ihmisen mielen. Suurella myötätunnolla ajattelin myös muinaisen kohujutun ainoaa elossa olevaa osapuolta.
Mutta media ei koskaan päästä otteestaan ihmistä, jonka se on käsiinsä saanut. Se ei unohda yhtään virhettä, se ei anna anteeksi yhtään erehdystä. Se kostaa pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Yhä uudestaan ja uudestaan.
Pirkko Wilén
|
|
|
|
|
  |
|
