|
|
|
 |
|
|
 |
|
|
Kolumniarkisto 2006-03-31 Lennart Meri Keskustan Lehtimiesten seminaarimatkalla Tallinnassa keväällä 1992 tapasimme Lennart Meren. Silloinen puheenjohtaja Juhani Wiio tunsi hänet entuudestaan ja oli saanut kiireisen ulkoministerin lupautumaan alustajaksi. Joimme kahvia ja odotimme. Meri saapui hyvin paljon myöhässä, hyvin kiireisen ja väsyneen näköisenä. Hän tervehti meitä välinpitämättömästi ja aloitti puheensa poissaolevana ja hajamielisenä. Taisimme jo ajatella, että tämäkö muka on se loistava kulttuuripersoona, jota meille niin on kehuttu... Mutta vähitellen puhuja alkoi lämmitä ja sulaa. Hänen silmiinsä syttyi eloa ja puheeseen tuli lennokkuutta. En muista enää sanaakaan siitä mitä Meri sanoi, mutta muistan tunnelman. Kun hän lopetti, olimme kaikki aivan myytyjä. Internetissä olevassa Lennart Meren muistokirjassa on yli 5000 viestiä julkisuuden henkilöitä ja yhteisöiltä mutta myös tavallisilta ihmisiltä eri puolilta maailmaa. Allekirjoituksena on usein pelkkä etunimi: Kadri, Aivo, Tapio tai Topi. Nuori virolaistyttö tyttö kirjoittaa: Meri tuli presidentiksi samaan aikaan kun minä synnyin. Hän oli suuri mies. Libenen perhe muistaa Suurta Ihmistä ja Todellista Presidenttiä. Ene ja Tõnu uskovat ja toivovat, että Meri vielä Manalasta tai tuonilmaisistakin kaitsee kansaansa ja auttaa tarvittaessa. Useimmat kuitenkin toivottavat rauhallista lepoa pitkän päivätyön tehneelle presidentille ja kulttuuri-ihmisille. Jean-Luc Moreau päättää ranskankielisen viestinsä ”Vive l'Estonie! ” Ja suomalainen Simo Floman muotoilee: ”Meri mennyt on; meri meitä iäti yhdistää”. Meri oli suosittu, mutta myös kiistelty hahmo. Kuolemaa edeltäneellä viikolla virolaisissa lehdissä kiisteltiin Meren sairauden aiheuttamista kuluista ja internetin keskustelupalstoilla häntä nimitellään yhä kommunistiksi ja KGB:n mieheksi. Suomessa nähdään yhtäläisyyksiä Lennart Meren ja Urho Kekkosen välillä: molemmat olivat karismaattisia tahtoihmisiä, molemmat olisivat kotonaan niin diplomaattikutsuilla kuin kansanihmisten keskuudessa. Molemmat olivat älykkäitä, kielellisesti lahjakkaita ja reaktioissaan nopeita. Heistä löytyi tarvittaessa samanlaista häikäilemättömyyttä ja he osasivat käyttää tarjolla olevat mahdollisuudet täysimääräisesti hyväkseen. Hyvin kuvaavia ovat tarinat Lennart Meren toimista Helsingissä Moskovan vallankaappauksen aikaan 1991. ”Niin hyvää uutista en ole pitkään aikaan kuullut”, vastasi silloinen ulkoministeri Meri kun Viron Helsingissä olleen tiedotuspisteen johtaja Kulle Raig välitti varhaisaamun uutisista kuulemaansa tiedon. Hän tiesi, että poikkeustilanne antaa poikkeuksellisia mahdollisuuksia. Meri kiirehti kulttuurikeskukseen Mariankadulle ja teki parin päivän aikana 30 000 markan puhelinlaskun, jota sitten myöhemmin kauhisteltiin. Hän vuokrasi mustan limusiinin ja hankki sen keulaan liehumaan sini-musta-valkoisen lipun. Sitten huristeltiin ympäri Helsinkiä niin paljon kuin mahdollista. Meri oli lukenut samat klassikot kuin Kekkonenkin: ”Niin on, jos siltä näyttää”. Janajevin joukkiolle kävi huonosti. Viro sen sijaan saavutti itsenäisyytensä. Meri kävi usein Suomessa, hänellä oli paljon suomalaisia ystäviä - ja suomalainen vene. Hän korosti aina kaikkea sitä mikä yhdistää kahta kansaa, jotka asuvat Suomenlahden kahta puolta. Puheille isosta veljestä ja pikkuveljestä Meri vain tuhahti. ”Veli on veljelle veli. Veljet ovat veljeksiä”.
Pirkko Wilén
|
|
|
|
|
  |
|
