|
|
|
 |
|
|
 |
|
|
Kolumniarkisto 2007-09-06 Oma vai yhteiskunnan vastuu? Gallupit ovat viestimille kätevä tapa rakentaa uutisia. Otetaan jokin takuuvarmasti puolesta ja vastaan –näkemyksiä herättävä kysymys, ja tiedustellaan ihmisten mielipiteitä asiasta. Gallup-journalismia käytetään uutistuotannon pelivälineenä niin valtakunnallisissa medioissa kuin paikallislehdissäkin erityisesti kesäisin, jolloin eletään muuten uutisköyhää aikaa. Kesällä osui uutisvirtaa seuraavan silmiin kaksi ajatuksia, tai kummastusta, herättävää gallupia. Ensimmäinen oli Helsingin Sanomissa julkaistu pääkaupunkiseutulaisille tehty gallup siitä, pitäisikö alle 15-vuotiaille säätää kotiintuloajat. Toinen taas oli Etelä-Suomen Sanomien ja Satakunnan Kansan Taloustutkimuksella teettämä mielipidetiedustelu tupakka-asioista. Aloitetaan kotiintuloajoista. Pääkaupunkiseudun ihmisistä 56 prosenttia on sitä mieltä, että viranomaisten tai julkisen vallan tulisi antaa määräys siitä, koska perheen kullannupun pitäisi viimeistään tulla kotiin. Samanlainen yksityiskohta nousi esiin Taloustutkimuksen tupakka-kyselyssä. Neljä viidesosaa kyselyyn vastaajista haluaisi eduskunnan säätävän lain, jolla kiellettäisiin tupakointi autossa silloin, kun kyydissä on lapsia. Tulokset ovat hämmentäviä. Vastaajien enemmistö siis toivoo, että yhteiskunta puuttuu lakien, määräysten ja sanktioiden avulla sellaisiin kysymyksiin, joiden luulisi olevan perheiden sisäisiä ja vanhempien kasvatusvastuun piiriin kuuluvia asioita. Tekee mieli kysyä, milloin Suomessa on astunut voimaan laki, joka kieltää terveen maalaisjärjen käytön kasvatuksessa ja perheen sisäisissä asioissa? Tulevaisuudessa voimme lukea lehdistä tai nähdä tv-uutisia poliisin suorittamista laajoista kotiintuloaika- ja autotupakointiratsioista. Meillä on viime vuosina puhuttu paljon siitä, että vanhemmuus on hukassa. Tällaisten gallup-tulosten jälkeen väite on helppo allekirjoittaa. Samalla herää kysymys, mistä tämä vanhemman tai oman vastuun katoaminen johtuu? Olisiko syynä tässä ajassa korostettu yksilöllisyys ja niin sanottu asiakkuus-asenne. Tänään korostetaan yksilöitä ja heitä ihaillaan (mm. urheilijat, politiikan kärkinimet). Yhteiskunnan tarjoamiin palveluihin on pesiytetty asiakkuus-käsite. Enää ei esimerkiksi kuntien sosiaalitoimessa, sairaaloissa tai valtion virastoissa palvella kuntalaisia, potilaita tai kansalaisia, vaan nykyisin he ovat asiakkaita. Ja asiakashan on aina oikeassa. Nyt nämä jokapäiväisessä yhteiskuntaelämässä vastaan tulleet mallit ovat siirtyneet täydellisesti ihmisen sisimpään lähipiiriin, perheeseen. Asiakkuuden ja yksilöllisyyden mallien mukaan perheen sisällä ei enää vallitse ”mitä voin tehdä puolestasi” –ajattelu, vaan ”mitä minä tästä saan” –vaade. Elämänpolun alussa olevien lasten osalta voi kenties tuon jälkimmäisen ajatuksen joiltain osin hyväksyäkin, mutta kun ajatus on valitettavasti pesiytynyt aikuisten ihmisten päähän. Poliisin, sosiaalityöntekijän ja yhteiskunnan halutaan ottavan perheen isän ja äidin paikan. Tämän ajattelun kulku lienee seuraava: ”veronmaksajana minulla on oikeus vaatia rahoilleni vastinetta”. Siis me ihmiset emme ole yhteiskunnan rakentamiseen oman panoksemme antavia jäseniä, vaan asiakkaita, joilla on paljon erilaisia oikeuksia, muttei yhtään velvollisuuksia. Tämä kehityskulku on pysäytettävä. Se ei vaadi niinkään rahaa ”ennaltaehkäiseviin toimiin”, vaan jokaisen suomalaisen henkilökohtaista vastuunottoa itsestään ja lähimmäisestään – avautumista uudelleen yhteisöllisyydelle.
|
|
|
|
|
  |
|