|
|
|
 |
|
|
 |
|
|
Kolumniarkisto 2003-10-27 Maantieteelle emme voi mitään… Viime viikolla oli Iltsikassa nostettu näkyvästi kolmossivulle sitaatti toimittaja Maija Dahlgrenin pakinasta Metro-ilmaisjakelulehdessä. Keskustan kannattajiksi erehtyneet saivat taas kyytiä. "Verot tässä maassa maksamme me kaupunkilaiset palkannauttijat ja muut työläiset ja porvarit, laidasta laitaan. Kepulaiset eivät maksa paljon mitään." Sitaatti jatkaa vanhaa standardivirttä "kepulaisuudesta" ja maalaisuudesta. Kaupungissa asuu sivistynyt ihminen, maaseudulla "kepulainen" juntti. Keskustalaisuus ei kuulu normaaliin kaupunkilaisuuteen. Kaupunkilainen ei voi kannattaa juntteja. Jos kaikki suurten kaupunkien ulkopuolella asuvat, ja vaikkapa vain he, tosiaan olisivat keskustan kannattajia, ei olisi tälläkään hetkellä toista sanaa suurimmasta puolueesta - mutta kun ei. Alun väite ei myöskään edes yritä olla aristoteelisen logiikan sääntojen mukainen, mutta onhan se tendenssihakuisessa kepukammoisuudessaan tehokas ilmaisutaidollinen heitto. Erityisesti vaalien alla voi harrastaa masokistista bongailua, kun seuraa varsinkin pääkaupunkilaisen median haastatteluja ja mielipiteenilmauksia.. "Ei me mitään maalaisia äänestetä!" vastasi eräskin mies Hakaniemen torilla, kun kysyttiin kantaa keskustan äänestämiseen. Oman tiedotusvälineeni toimittaja taas pysäytteli ihmisiä Helsingin kaduilla ja vaati saada tietää, oliko joka neljäs vastaantulija todellakin Keskustan äänestäjä. Usein keskustalaisuus näyttäytyy urbaanille ihmiselle, etenkin toimittajalle, jonkinlaisena poikkeamana normaalista. Me ihmiset sekavassa postmodernissa maailmassa haemme usein identiteettiämme, ts. yritämme määritellä sen mitä olemme ja mitä emme ole, sekä samaistumalla johonkin että erottumalla jostakin. Tultuaan esim. helsinkiläiseksi (tai useamman polven stadilaisen kohdalla: tajuttuaan helsinkiläisyytensä) monelle tärkeää on määritellä itsensä sen kautta, missä EI asu. Ja juuri asuinpaikan perusteella määritellään muualla asuvat junteiksi ja maalaisiksi. Stadilaiselle raja saattaa tulla hyvissä ajoin ennen Hanko-Porvoo –tietä , "Kehä IV:ää". Truman Show –elokuvan nähneet muistanevat satelliitin kuvaaman valtavan kupurakennelman Trumanin asuinkaupungin päällä… Helsingin Naistenklinikalla syntyneenä, Helsingissä ja Vaasassa kasvaneena ja sitten aikuisiällä stadista maaseudulle muuttaneena olen minäkin joutunut määrittelemään itseäni ja etsimään identiteettiäni monella lailla. Paljon on varmaan tajuamatta ja löytämättä, mutta ainakin junttiudesta on jo päässyt muodostumaan jonkinlainen näkemys. Junttimaisuuden määrittäisin etupäässä henkiseksi ilmiöksi ja asenteeksi, jossa suhtaudutaan vieroksuen, torjuvasti tai jopa vihamielisesti omien ympyröiden ja elämänpiirin ulkopuolelta tuleviin ajatuksiin ja inhimillisen elämän ja toiminnan ilmentymiin. Pelottava tuntematon leimataan epänormaaliksi, jotta siitä voisi sitten kunnialla erottua. Toiminnan kannalta junttimaisuus on elämäntapaa, jossa omavalintaisesti suostutaan ja pyritään rajoittamaan sitä maantieteellistä ja kulttuurista aluetta jossa operoidaan. Perinne ja tietty yhteisesti hyväksytty tapa olla ja elää säätelee niin jokapäiväisiä toimia kuin korkeampiakin hengen lennon ilmiasuja. 1950-luvun syvimmän maaseudun asukin Tupa-Navetta-Opintopiiri on tässä katsannossa täysin samanarvoinen kuin vaikkapa 2000-luvun stadilaisen taiteilijan Yksiö Kalliossa-Sosiaalihuolto-Tavastia. Yhteisön paine vaikuttaa vaatetukseen, kulutuskäyttäytymiseen, tapoihin ja julkilausuttuihin arvostuksiin samalla lailla kylässä, pikkukaupungissa kuin Kontulan skeittirampilla. Sovinnaisuutta on monenlaista. Täytyy näin ollen todeta, että Helsingissä saattaakin olla enemmän juntteja kuin muualla Suomessa yhteensä! Käsitteellistä ei voi mitata, mutta ainakin sitä toivoisin, että julkista sanaa käyttävät suuntaisivat energiaansa tämän henkisen junttiuden kahlitsemiseen, ja jättäisivät vähemmälle asuinpaikan tai puoluekannan mukaiset jaottelut hyviin ja pahoihin. Ja on myönnettävä samaan hengenvetoon, että ei meikäläinenkään suinkaan ole em. henkisestä junttiudesta vapaa, vaikka haluaisi. Mutta asuinpaikasta tai puolueesta se ei riipu. Tuosta alun väitteen veropuolesta tekisi mieli myös lausua pari sanaa, mutta ehkä toiste. Muistelen vain vielä tuota Aristoteleen logiikkaa: päättely voi olla muodollisesti pätevää silloinkin kuin johtopäätös on epätosi, mikäli sen lähtökohtana ovat olleet epätodet premissit…
Seppo Rokka |
|
|
|
|
  |
|